Joel Hoekstra’s 13 – Running Games
Edellinen Joel Hoeksta’s 13:n levy Dying To Live ilmestyi 2015. Pidin siitä kovasti. Kädet hikosivatkin melkoisesti, kun kuulin, että Whitesnaken molemmilta kitaresteilta tulee levyt. Reb Beach ehti ensin. Hänen levynsä oli kokonaan instrumentaalinen. Sillä on hetkensä ja paikkansa, mutta ne ovat aika kiven alla. Etsivä toki löytää. Lauletulle musiikille on enemmän tilausta.
Edellisellä levyllä pääsolisti oli Jeff Scott Soto. Nyt häntä kuullaan taustoilla. Eturivin valokeilaan on astunut Russell Allen, joka toki viimeksikin pääsi näyttämään osaamistaan. En pidä vaihdosta ollenkaan huonona. Raspikurkulle on aina paikka. Rytmiryhmä on ennallaan. Tony Franklinin ja Vinny Appicen lisäksi levyllä kuullaan paljon Derek Sherinianin kiippareita. Hän on levyn tähti. Sori Joel.
Hevimpää odotin. Finish Line, I’m Gonna Lose It ja Hard to Say Goodbye ovat kaikki melkein hård rockia. Allen/Lande tulee mieleen selvästi. Kyllähän minä tuostakin genrestä pidän. Odotin amerikkalaisilta brittiläisempää otetta. Se Whitesnake katsokaas. Mutta huoli pois. Derek pelastaa. Ja ei Joelin soitossakaan mitään vikaa ole. Tämä levy sitä paitsi kasvaa. Anna sille aikaa ja soittoja.
How Do You voisi olla musikaalista. Nyt ollaan asialla isosti. Sitten tulevat parhaat. Löntystelevä Heart Attack on kova ja jännästi eksoottinen Fantasy ihan parhautta. Lonely Days menee vähän ohi, mutta Reach The Sky nappaa taas huomion. Raskaat biisit ovat vahvempia. Cried Enough For You kuulostaa heti tutulta. Onko Jorn tehnyt jotain tämän tapaista? Russellin esitys on voimakas. Hän on melkein häijy. Take What’s Mine ei sytytä. Running Games yllättää. Russell kuulostaa alussa yllättävän paljon Joelin pomomieheltä. Miltähän tämä levy olisi kuulostanut hänen laulamanaan?
Tämä arvio on vuodelta 2021
Tero Honkasalo