Joel Hoekstra’s 13 – Dying To Live
Ennen kuin David Coverdale julkisti Joel Hoekstran olevan uusi Whitesnake-kitaristi, bändissä aiemmin soittanut Adrian Vandenberg naureskeli, että miehellä on täydellinen nimi tuohon yhtyeeseen. Nimen lisäksi kitarasanakarilla on myös ulkoiset puitteet kunnossa. Ja täytyy sanoa, että myöskään taustassa ei ole valittamista. Joel tunnetaan ahkerana keikkatyöläisenä. Hän esiintyy mm. Rock of Ages -musikaalin kokoonpanossa ja Trans-Siberian Orchestran talvikiertueilla. Ennen Whitesnakeen liittymistään, hän soitti Night Rangerissa, toisessa italialaiselle Frontiersille levyttävässä amerikkalaisessa yhtyeessä. En tiedä minkälaista, vai minkäänlaista, kauppaa bändien ja levy-yhtiön välillä käytiin, mutta se on varma, että fanit ovat siitä hyötyneet. Entiset Whitesnake- ja Night Ranger -jäsenet ovat sooloilleet tai olleet mukana bändiprojekteissa. Nyt on Joelin oman levyn aika.
Kun kitaristi tekee soololevyn, hänellä on kaksi vaihtoehtoa, keskittyä kitaraan tai säveltää kappaleita. Joel on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Se on hankalampi., koska lauluille pitää löytää esittäjät. Tässä tapauksessa tekijöitä on löytynyt ”duunista”. Trans-Siberian Orchestra -solisti Jeff Scott Soto laulaa suurimman osan kappaleista. Apuja hän saa Russell Allenilta, Toby Hitchcockilta ja toiselta TSO-jäseneltä Chloe Lowerylta. Itse asiassa Joelin laulajavalinnat ovat niin onnistuneita, että kitaristi jää tällä levyllä laulujen ja laulajien jalkoihin. Kappaleet ovat kulkevia, melodisia vaikkapa Talismanin tai Night Rangeria tyyliin. Allenin kappaleissa on vahva Dio-fiilis. Ehkä siihen on syynä se että rumpuja levyllä takoo Vinny Appice, tuttu Diosta ja Black Sabbathista. Bassoa pompottaa ex-Whitesnake Tony Franklin, joka muistetaan erityisesti Jimmy Pagen The Firmistä ja ex-Whitesnake John Sykesin Blue Murderista. Hassua, Joel näyttää yllättävän paljon Johnilta.
Niin niistä biiseistä. Say Goodbye to the Sun avaa levyn voimalla ja vauhdilla. Allenin Symphony X:n soisi tekevän yhtä kulkevia ralleja. Soton esittämä Anymore on kepeämpi, mutta rullaa yhtä vaivattomasti. Pitää tarkistaa, että rummuissa on todellakin Appice. Kyllä, viimeistään seuraavan Until I Left Youn avausfilli paljastaa. Kappale on yksi suosikeistani. Soton ääni on hienoa. Se on pehmeä ja samalla vähän rosoinen. Long For the Days toimisi myös Coverdalen laulamana. 80-luvun lopun Whitesnake tulee mieleen. Scream rokkaa kovaa. Se on jollain tapaa modernilta kuulostava raita. Never Say Never pistää pykälää isomman vaihteen silmään. Hyvä kappale ylinopeussakkojen hankkimiseen. Laulajien äänet toimivat upeasti yhdessä. Changes on pakollinen slovari. Ei se huono ole, Franklinin basso kuljettaa biisiä määrätietoisesti, mutta kun vauhtiin oli päästy ja totuttu. Onhan se hyvä, että levyllä on erilaisia tunnelmia. The Only Way to Go voisi lauluilttaan olla jokin Yngwie J Malmsteenin 80-luvun puolivälin ylijäämä. Riffissä on tosin jotain Van Halenia. Dying to Live on upea! Pidän raskaista pätkistä, tykkään kiihdytyksistä ja suorastaan nautin kiroilusta. Enemmän tätä! Start Again on taas ihan Talismania tai Jeff Scott Soton soolomateriaalia. Kevyt kappale ei aiheuta tunteita puolesta eikä vastaan. Sen sijaan levyn lopettajaksi jätetty What We Believe on hieno! Laulajien äänet soivat hienosti ja Chloe suorastaan loistaa. Vähän musikaaliosastolle kappale menee, mutta on se vaan kaunis. Toimivaa ja osaavasti esitettyä hard rockia etsiville Dying To Live on helposti yksi parhaista tänä vuonna ilmestyneistä levyistä, jonka minä olen löytänyt. Suosittelen!
Tämä arvio on vuodelta 2015
Tero Honkasalo