Judas Priest, Jäähalli, Helsinki 8.6.2022

Judas Priest 50 Heavy Metal Years! Onhan siinä syytä juhlaan. Alunperin toukokuulle 21 ajoitettu konsertti siirtyi sattuneesta syystä. Ei se ole niin vuoden päälle. Eipä!

Tämä keikka tuli sitten loppujen lopuksi sen verran puun takaa, että tutustuin kotona väärän bändin musiikkiin. Battle Beast tai Beast in Black, onhan noita. Molemmat soittavat matontamppausheviä, joka on parhaimmillaan imuroidessa. En pitänyt. Ja solistin sarvet olivat pöljät. Ei mitään thinking man’s metallia. Ha!

Rob ”Metal God” Halford

Matkalla jäähallille mietin, että on tuo heavy-touhu kyllä vähän pöljää. Nahka, niitit, motskarit, pommit, savu, piiskat ja kaikki se muu mitä hyvään showhun kuuluu. Nauroin mielessäni melkein ääneen. Noin käy, jos ulkomusiikillisia seikkoja miettii liikaa. Jää pian keikat käymättä ja levyt kuuntelematta.

Judas Priest 50 Heavy Metal Years -teema tarkoitti sitä että jonkinlainen kaikkien aikojen paras kattaus oli tiedossa. Settilista ei siis liikaa mietittänyt. Bändin kokoonpano oli niin hyvä kuin se tänä päivänä voi olla. Andy Sneap on oiva korvaaja Glenn Tiptonille. Richie Faulkner on tuurannut KK Downingia jo pitkään. No, joo joo, on oikeasti bändin jäsen. KK on silti OG blondi. Ian Hill ja Scott Travis ovat ne melkein äänettömät yhtyemiehet. Tällä kertaa Scott esitteli Painkillerin. Ian oli hiljaa.

Mitä vielä? Metal God tietenkin. Rob Halford oli hyvässä vireessä. Kunto oli sikäli kohdillaan, että hän jaksoi köpötellä lavan puolelta toiselle koko keikan ajan. Kitarasoolojen aikana hän kävi kertomassa sankareille kumman vuoro on soittaa. Sen verran hänessä on diivaa, että vaatteet vaihtuivat melkein joka biisiin. Nenärengas oli ainakin minulle uutta.

Metal Works!

Vaan eipä heavy-konserttia voi esittää ilman kunnon lavastusta. Nyt oli luotu illuusio yhtyeen kotikaupungista. Birmingham on jonkinlainen rähjäinen huoltamo. Savuinen, pölyinen ja likainen se oli ainakin silloin, kun Peaky Blinders piti sitä otteessaan. Saattoi olla samassa kunnossa vielä silloinkin, kun Ozzy ja Iommi Sabbathinsa perustivat ja Hillin äidin poika tutustui Halfordin äidin tyttäreen. Ja siitä alusta on pitkä matka tähän päivään.

Setti oli, kuten epäilin, erinomaisen hyvä. Melkein kaikilta levyiltä soitettiin jotain. Itselleni kohokohtia olivat Defenders of Faithin, joka on muuten Judas Priestin paras levy, Freewheel Burning ja The Sentinel sekä Point of Entry -kiekon Desert Plains. Ram It Down on mielestäni tämän yhtyeen heikoin albumi. Ilmestyi huonoon ajankohtaan. Ei ollut miettivän miehen musiikkia. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, Blood Red Skies oli valtavan hieno. Oikea spektaakkeli. Video, lava ja bändi toimivat saumattomasti tarinan esittäjänä. Hyvin hitsattu. Kohokohta!

Blood Red Skies

Paljon kuultiin JP-standardeja, mutta ne kuuluivat asiaan. Niitä oltiin kuulemassa. British Steel on kova juttu! Tällä kertaa Painkiller oli kovempi. Siltä soitettiin peräti neljä kappaletta. Encorenakin kuultiin neljä musiikkiesitystä, viisi jos Hellion lasketaan. Tottakai moottoripyörä nähtiin ja vähän piiskaa saatiin.

Lopussa pisti taas mietteliääksi. Lavalle puhallettiin valtava härkä. Miksi? Aika pöljä. Kuulemma liittyy Birminghamiin. Ehkä se nenärengaskin? Taas ajatus laukkasi. Olipa ajatuksia herättävä konsertti. Lupasivat tulla uudelleen. Niin pöljältä kuin se voi kuulostaa, jos suinkin muistan, menen taas.

Priest Will Be Back!

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email