Marty Friedman – Drama
Jonnet eivät pakosti muista, mutta aikoinaan, kun Marty Friedman liittyi Dave Mustainen Megadethiin soolokitaristiksi, se oli aivan Dianan ja Charlesin avioliiton tapainen unelmaliitto. Sitä kesti tovin ja se oli hyvä. Aivan kuten kuninkaallisilla, Martyllakin oli pieni syrjähyppy. Hän teki Scenes-nimisen soololevyn vuonna 1992. Se ei ollut paluu ensimmäisen soolonsa Dragon’s Kissin tai Cacophonyn kitarasankarisoundiin ja tilutukseen. Se oli nimensä mukaisesti täynnä äänimaisemia.
Drama on vuoden 2024 kuvia musiikin maailmasta. Maisemat ovat ehkä muuttuneet. Marty asuu Japanissa, mutta levy on äänitetty Italiassa. Olen kuulevinani ainakin nuo maat tällä levyllä.
Avausraita Illuminationin herkästi särkyvä kitara tuo mieleen Jeff Beckin. Melodiassa on jotain kovin japanilaista. Martyn kitaran vuoropuhelu Mika Marukin koskettimien kanssa on herkistävää kuunneltavaa. Song for an Eternal Childilla kitara keskustelee Hiyori Okudan sellon ja Miho Chigyon viulun kanssa. Triumph yhdistää nuo juttutuokiot. Kaikki ovat siinä äänessä. Italialainen perhe. Kuka sanoo viimeisen sanan?
Thrill City voi olla Tokio. Kappale on ainoa, jolla kuullaan edes vähän runttua kitarassa. Se on kuitenkin esitetty hyväntuulisesti. Kitara tuntuu nauravan. Gregg Bissonette saa lyödä ja potkia rumpujaan aiempia kappaleita enemmän.
Pianolla alkava Deep End on nimensä mukainen. Se on hidas, kaunis, harras, surumielinenkin. Soittoa on silti paljon. Chris Brooks laulaa Dead Of Winterin. Nyt on homma isollaan. Sävellys on voimaballadi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaikkea on ja mistään ei ole pihistelty. Tuo kappale huutaa seurakseen elokuvaa.
Mirage on alusta asti hieno. Sitä kuunnellessa miettii, että miten tästä ja tästä ja tästä voi vielä nostaa tasoaan. Epäilystäni huolimatta se kehittyy koko kestonsa ajan. A Prayer käy vaikka häävalssista. Acapellaa kuunnellessa tulee mieleen, entä jos Holy Wars… The Punishment Duen väliosa olisi ollut pitempi.
Tearful Confession on nimensä veroinen. Tunnustettavaa tuntuu olevan runsaasti ja aika raskaitakin asioita. Ai että, tulee hyvä olo, kun on saanut purkaa sydäntään ja mieltään. Musiikki parantaa. Icicles jatkaa samalla linjalla. Jääpuikoistakin voi tulla lämmin, helpottunut olo. On tämä kaunis levy. Steven Baquero Vargas laulaa Eros Ramazzotti – henkisen 2 Rebeldesin espanjaksi. Hieno yllätys levyn loppuun. Toivottavasti Marty saapuu esittämään näitä sävellyksiä Suomeen. Edellisestä kerrasta on liian kauan.
Tero Honkasalo