FM – Old Habits Die Hard
Onhan maailma pullollaan bändejä, kaikkia ei vaan voi tietää, eikä tuntea. Silti 40 vuotta ilman, että muistaisin kuulleeni yhtään brittiläisen FM:n biisiä on melkein rikos. Puolustuksekseni sanon, että AOR on minulle vain sellainen pieni pahe, vähän samaan tyyliin kuin karkkipäivän mässyt. Välillä pitää saada makeaa.
FM:n Old Habits Die Hard on silkkaa sitä jatkossa korkeamman arvonlisäveron matskua. Mutta onpa kertakaikkisesti hyvää. Avausraita Out of the Blue tuo mieleen Joseph Williamsin aikakauden Toto-levyt. Ne 80-luvun lopulla julkaistut ovat omaan makuuni parhaat. FM:n ensimmäinen levy on vuodelta 1986, eli ainakin aikakausi on kohdillaan. Perehdyn. Toisena kuultavalla, hieman bluesahtavalla Don’t Need Another Heartachella ja levyn puolivälin Black Waterilla solisti Steve Overland onnistuu kuulostamaan Freen Paul Rodgersilta. Molemmat kappaleet ovat levyn parhaimmistoa.
No Easy Way ja Whatever It Takes ovat melodisen hard rockin juhlaa. No koko levy on. Sillä on melodioita, koukkuja, kertsejä, harmonioita ja valtavan tyylikästä soittoa sekä upeita sooloja Jim Kirkpatrickilta. Kun en paremmin osaa kuvailla, niin sanon, että Marillionin Holidays in Eden -aikakausi tulee mieleen. Laadukasta. Taidokasta.
Vähän raskaammalla jalalla poljettu Lost tuo taas mieleen Toton. Leap of Faith olisi voinut olla Joe Lynn Turnerin Deep Purple -levyllä. Cut Me Loose ja California ovat vaivotonta kuunneltavaa. Hymy tulee huulille ja olen hetkessä Malibussa. Eivät ole mitään albumiraitoja tai täytettä, ovat aika- ja paikkasiirtymä.
Harvoin tulee vastaan levyä, jolle ei voi antaa moitteen sanaa. Ei tämäkään sellainen olo. Old Habits Die Hardin tusinassa on vain 11 kappaletta. Enemmänkin olisi kelvannut.
Tero Honkasalo