Accept – Humanoid
Accept, Wolf Hoffmanin luotsaama bändi, tunnetaan vakaasta linjastaan, joka säilyy lähes muuttumattomana albumista toiseen. Uusin albumi, Humanoid, ei tee poikkeusta tässä suhteessa. Andy Sneapin tuotantoon luotetaan yhä vahvasti, ja sävellykset ovat tyypillistä Acceptia, vaikka joskus sävelkynä on ollut kyllä terävämpi. Mark Tornillon laulu on ratkaisevassa roolissa, kun mietitään miten levy onnistuu. Tällä kertaa biisien tarttuvuus vaihtelee paljon.
Humanoidin nimikkokappale ei herätä suuria tunteita. Se yrittää käsitellä tekoälyn mahdollisia uhkia ihmiskunnalle, mikä on ajankohtaista, mutta ei pelota tai huvita. Frankenstein, seuraa samaa linjaa, mutta se jää vielä vaisummaksi. Vaikka kappaleen väliosa ja kertosäe ovat levyn vahvempaa materiaalia, kokonaisuus jättää toivomisen varaa.
Acceptilta on totuttu odottamaan vauhdikasta menoa, mutta Humanoidilla tempo on laskettu turvalliselle tasolle. Ei kaahausta. Metallista on tullut enemmän hard rockia. Ei ole kehu. Rullaavasti kruisaileva Man Up käsittelee toksista maskuliinisuutta kyllä oivaltavasti. Oli kehu. The Reckoning on ärhäkkä. Nobody Gets Out Alive on melkein turhankin letkeä vakava aiheensa huomioiden. Ravages of Time jää todella vaisuksi.
Albumin kohokohta on Mind Games, joka yhdistää ärhäkän alun ja klassiset Accept-ainekset parhaalla tavalla.
Vaikka Accept tunnetaan metallibändinä, Humanoidilla se on turhan usein lähellä AC/DC:n tyylistä hard rockia. Syyttävä sormi osoittaa Mark Tornilloa, jonka ääni muistuttaa päivä päivältä enemmän Brian Johnsonia. Straight Up Jack on kuuntelusuositus, jos ette usko.
Yhteenvetona Humanoid herättää ristiriitaisia tunteita: musiikki ja laulu toimivat, mutta biisit eivät vakuuta kaikilta osin. Bändi itse näyttää kuitenkin olevan tyytyväinen, se saa tällä kertaa riittää.
Tero Honkasalo