Yes – Mirror to the Sky
Yesillä oli hyvä meininki päällä vuoden 2021 The Quest -levyn aikoihin. Oli ideoita ja luomisvoimaa. Mirror to the Sky sai alkunsa heti edellisen albumin julkaisun jälkeen. Valitettavasti ennen kiertueelle ehtimistä kokoonpanossa tapahtui muutos. Rumpali Alan Whiten siirtyi legendojen alati kasvavaan joukkoon. Korvaajaksi löytyi Jay Schellen, joka oli jo aiemmin soittanut yhtyeen kanssa keikkoja, aina tilanteen niin vaatiessa.
Mirror to the Sky on edeltäjänsä tapaan tupla. En tiedä miksi kolme viimeistä biisiä on merkitty bonuksiksi. Ihan yhtä hyviä ovat kuin muutkin. Mittaa levyllä on vähän yli tunti. Se on passeli määrä tätä lajia. Ai mitä tarkoitan? No progessa on aika vähän tyhjäkäyntiä ja tämän paketin kun kuuntelet ajatuksella läpi, on takki aika tyhjä. Ei ole taustamusiikkia.
The Quest ei jostain syystä sytyttänyt. Nyt on toisin. Ihan varmasti en osaa sanoa mikä on nyt paremmin. Joskus samanlaisista aineksista vaan tulee parempi lopputulos. Ja vaikka soittajat ovat vaihtuneet Yes on Yes. Chris Squiren korvasi jo aiemmin Billy Sherwood, Alan Whiten nyt Jay Schellen. Jon Davison laulaa edelleen kuin alkuaikojen kaimansa. Rick Wakemanin ja muiden velhojen osuudet hoitaa Geoff Downes. Steve Howe on oma itsensä.
Mirror to the Skylla on mukavan paljon soitto-osuuksia. Nehän vaan kelpaavat. Pitkiä kappaleita on monta. Eivät ne mitään puolen tunnin hirviöitä ole. Nimikappaleella on mittaa melkein 14 minuuttia. Ei ole pituuskilpailu, mutta näiltä on eepoksia sopinut odottaa. Nyt toimittavat. Ja kelpaa.
Levyn avaava Cut from the Stars voi olla paras Yes-raita, joka on Jon Davisonin ja Billy Sherwoodin käsialaa. Ovat läksynsä tehneet. Basso on melkein villi. Väkevä on liioittelua, mutta on vahva avaus. All Connected on yhtä hyvä. Howe venyttää alussa kuin kollegansa Pink Floydissa. Eikä mene hieno putki rikki vielä kolmannenkaan kappaleen kohdalla. Luminosity on tunnelmaltaan jännä. Yes-tyylistään huolimatta Living Out Their Dream on sellaista aikuisrokkia, joka ei tässä seurassa toimi. Jännä, että se on ainoa kappale, jota Downes on ollut säveltämässä.
Nimikappale sen sijaan toimii alusta loppuun. Circles of Time on Davisonin näytös. Bonuksista Unknown Place on yllättävän raskas. One Second Is Enough alkaa hienoilla uruilla. Moisia olisi sopinut olla enemmänkin. Magic Potion oli voinut olla The Questilla. Kitaraosuus on niin 70-lukua, että pistää vanhan fanin suun väkisin messingille. Kyllähän jäi hyvä maku tästä levystä. Yes!
Tero Honkasalo