Rival Sons – Hollow Bones
Jos Led Zeppelinillä oli vaikeaa IV:n jälkeen, ei Rival Sonsilla ole helpompaa oman Houses Of The Holynsa kanssa. Parin vuoden takainen Great Western Valkyrie oli niin kova levy etten uskonut Rival Sonsin pystyvän sitä uutukaisellaan ylittämään. Tuo taisi olla itsensä toteuttava ennustus. Ehkä bändien ei pidäkään kilpailla itsensä kanssa. Ehkä musiikki, levyt ja kappaleet pitäisi vain nauttia siinä ajassa jolloin ne ilmestyvät, vertailematta menneeseen ja odottamatta tulevaa. Yritän nyt tässä sanoa jotenkin kierrellen, että Hollow Bones on ollut pienen pieni pettymys minulle. Ehkä siksi arvion kirjoittamisestakaan ei ole tullut mitään. Yritän.
Hollow Bones pt1. avaa levyn tutulla, edelleen Dave Cobbin luomalla, Rival Sons -soundilla. Retro, vintage, orgaaninen jne. No, halusin nuo sanat vain osaksi tätä arviota. Jos Great Western Valkyrie oli jonkinlainen uran huippu, tämä on kenties risteys kohti jotain uutta. Bändi on lähdössä eteenpäin, mutta pitää vielä kiinni menneestä. Mukana on paljon vanhaa tuttua ja edellisen levyn henkeen sopivaa. Sen lisäksi on melkoisen juurevaa bluesia, Humble Pie -coveri Black Coffee ja pari uudenlaiselta kuulostavaa kappaletta. Onhan se hyvä että kokeilevat. Kokeilut jäävät vain vähän kesken.
Kokonaisuutena Hollow Bones ei ole mielestäni yhtä onnistunut kuin edeltäjänsä. Sehän taisi tulla jo sanottua? Toisto taitaa olla tämän arvion sana. Yritän perustella. Uusi levy on ehkä rennompi, mutta samalla se kuulostaa paikka paikoin hosutulta. Baby Boy jää jotenkin kesken ja oikeasti kuka feidaa jo kakkosraidan? Hollow Bones pt2 on vain ykkösosan lisäjami. Tuo on kakkososien kohtalo jo vanhastaan. Nyt ei onnistuta yhtä hienosti kuin Manifest Destinyllä. Levyn keskelle sijoitettu Pretty Face tuo mieleen, että lainaako bändi tässä itseltään vai joltain muulta. Kyllähän tuo ilmiselvästi hitiltä kuulostaa. Fade Out on se järkäle jonka olisin odottanut levyn viimeiseksi kappaleeksi. Voimakkaasti soiva blues osuu makuhermooni. Kitarasoolo on oikein messevä. Hollow Bonesin, joka on muuten jonkinlainen kuoleman metafoora, päättää kaunis All That I Want. Minä olisin halunnut edes pari biisiä lisää. Nyt jäi nälkää. Ehkä seuraavaan levyyn, ehkä keikalle tai kenties soitan tätä vielä uudelleen. Hollow Bones on hieno levy, kaikesta rutinastani huolimatta se on yksi tämän vuoden tärkeimmistä julkaisuista.
Tämä arvio on vuodelta 2016
Tero Honkasalo