Transatlantic – The Absolute Universe: Forevermore
The Absolute Universe: Forevermore, onpa komealla nimellä levyä paiskattu. Ihan vaan tästä kotoisesta Telluksesta tällä Transatlanticin uusimmalla lauletaan. On kuulemma ongelmia jonkin pöpön kanssa. Ihmiset joutuvat olemaan eristyksissä toisistaan ja siitä tulee kaikenlaisia vaikeuksia. Onpa kurjaa.
Transatlanticin tupla on täyspainoinen progressiivinen teemalevy. Se ei ole yhtään kurjaa. Se on tehty tyylilajin kaikkien sääntöjen mukaan. Ensin on tietty alkusoitto, eli Overture. Tässä versiossa se on vähän pitempi kuin yhden levyn versiolla ja tässä lauletaan lyhyt hokema. Toisena kuullaan hyvin paljon Neal Morsen soolomateriaalilta kuulostava Heart Like A Whirlwind. No oikeasti se on Reaching For The Sky toisella nimellä. On muuten vaikea miettiä kumpi versio toimii paremmin. Ihan sama. Hyvin pelaa.
Higher Than The Morning alkaa samalla laulupätkällä, joka kuultiin jo Overturessa. On sitä progea katsokaas. Juttuihin palataan ja niitä pyöritellään pitkin levyä. Laulakaapa mielessänne Heart Like A Whirlwind ja sitten perään Higher Than The Morning. Joo, aika samalla lailla voi mennä. Ja menee. Sitten pitää kuvitella Roine Ståltin lauluääni. Onpa kurjaa. Yhtäkkiä musiikki onkin silkkaa The Flower Kingsiä. Pikku juttu, iso vaikutus. The Darkness In The Light jatkaa samaa meininkiä. Pete Trewavasin bassolinja mutkittelee ja poukkoilee kivasti. Sehän on melko funk. Iso peukku!
Neal Morse laulaa seuraavan kappaleen Swing Hugh, Swing Low. Siihen on tarttunut Tukholmasta jotain ruotsalaista folkia. Sanoiko joku Kaipa? Sitä se on. Bully on edellisen kappaleen väkevämpi jatko-osa. Tätä menoa soisi olevan enemmän. Saattaa olla niin että tässä bändissä kaikki pitävät The Beatlesista. Rainbow Sky voi olla jonkinlainen tribuutti Liverpoolin suuntaan.
Looking For The Light alkaa jämäkästi. Nyt on heviä! Näinkö on Morselta Spock’s Beardin ensimmäinen levy hukassa? Ei ole. Mike laulaa. The World We Used To Know on parhautta. Se on yksinäänkin eepos, nyt se päättää ensimmäisen levyn erityisen hienosti. Ihan kun nostaisivat tasoa viimeisellä raidalla. Ei ole yhtään kurjaa.
Kun bändissä on neljä laulajaa, voi tehdä The Sun Comes Up Todayn alun kaltaisia harmonioita. Veikkaan, että onnistuu myös livenä. Hyviä ovat laulamaan. Eikä voi moittia biisiäkään. On jouset ja kaikki. Mike Portnoy potkii bassareita molemmilla jaloilla. Ja basso pörisee. Onko Mike laulussa?
Love Made A Way on taas Morsea. Jokaisella Transatlatic-levyllä on ollut yksi herkkä slovari. Tämä on sen prelude. Owl Howl ja taas ollaan meiningin äärellä. Enemmän olisi voinut olla näitä soitteluja. Hyvä näinkin. Ei ole kurjaa.
Herkkä Solitude on levyn kasvaja. Onko äänessä Pete? En aluksi pitänyt laulajan nasaalista äänestä, mutta kun siihen tottuu, biisi on itse asiassa oikein hyvä. Ei ole huti, vaikka luulin. Belong on voinut tippua Pink Floydin The Wallilta. Ja sitten se tuttu teema. Kunhan soittelevat.
Roine palaa ääneen Lonesome Rebelillä. Kurjan paluu? No ei, mutta kyllä tunnelma muuttui. Sitten tulee Looking For The Lightin paluu. Ei ole yhtään kurjaa. On pitkiä sooloja. Kyllä nämä osaavat. Kelpaa. Eikä se siihen loppunut. The Greatest Story Never Ends. Esittelevät laulutaitojaan, eli matkivat Focusta. Ei haittaa. Tätäkin tarinaa muuten riittää vielä. Loppuun kuullaan 8 minuuttinen Love Made A Way. Tärkeimmät ja isoimmat teemat käydään läpi vielä kerran. Niin sitä pitää. Tästä on hyvä siirtyä odottamaan Neal Morse Bandin levyä. Tai jos mielenkiintoa riitää, voi ottaa haltuun tämän, yhdistää sen The Breath If Lifeen ja tehdä niistä sitten oma kokoelma. Oikea progefani tekisi niin. Vinkki, vinkki…
Tero Honkasalo