Lorna Shore – Pain Remains
Kun kuulin Lorna Shoren pari vuotta sitten ilmestyneen Immortalin ensimmäistä kertaa se oli välittömästi rakkautta. Bändin kiihko on musiikin ylhäisyys olivat jotain kokonaan uutta. Syke kiihtyi, kädet hikosivat. Miten ne tämän tekevät. Kaikkeen ihminen pystyy. Ovatko edes? Death- ja black metallin liitto sinfoniaan oli jotain oikeasti ennenkuulumatonta. Ainakin minulle. Äärimusiikkin perehtyneille Anaal Nathrakh saattoi vähän tulla mieleen, mutta on tämä vielä hullumpaa. Oksentaako tuo solisti oikeasti. Mistä tuo ääni tulee? Moista aggressiivisuutta ja toisaalta kauneutta en uskonut voivan olla olemassa. Ja sitten pistivät paremmaksi. Viime vuonna ilmestynyt EP …And I Return To Nothingess oli jopa hienompi kuin edeltäjänsä.
Tuskaa pukkaa lisää. Pain Remains on nimensä veroinen levy. Tuska pysyy. Ja taas on hienompaa. Rimaa on nostettu. Yli menee. Komeasti. Jää ilmaa väliin. Onko nostovaraa? Mene ja tiedä. Mutta Lorna Shore sen kun vain parantaa. Kuulijalla ei ole yhtään entistä helpompaa. Armo ei kuulu tähän meininkiin. Tiukkaa on, mutta mitä ihmettä ne soittavat? Isoa yllätysmomenttia bändillä ei enää ole, joten nyt pitää kappaleiden toimia. Ja kyllähän ne pelaavat. Enempää erittelemättä, tämä on paras nippu jonka tämä yhtye on suoltanut. On komeaa, on teknistä. Jos mahdollista materiaaliin on tullut aiempaa enemmän tarttumapintaa. Bändin musiikki oli jo aiemmin jollain perverssillä tavalla koukuttavaa. Nyt se on vielä enemmän. Voinko tulla teille puhumaan deathcoresta? Onko mahdollista, että musiikki, jossa taustalla pauhaa sinfoniaorkesteri ja pinnassa ärjyy örkkilauma, päätyisi joskus listoille? Tällä kertaa todellakin toivon, että niin käy.
Tero Honkasalo