Saxon – Carpe Diem

Saxonilla alkaa olla ikää. Bändi on perustettu vuonna 1976.Laulaja Biff Byford täytti vasta 71 vuotta. Yhä vaan jaksaa. Orkesteri on aina uskonut omaan tekemiseensä ja seissyt levyjensä takana. Välillä on tehty kokeiluja. Aina on kehdattu, jos on pitänyt. Kyllä, ne meikit ja trikoot eivät näyttäneet hyviltä, mutta eteenpäin on siitäkin kaudesta päästy. Pitkä pohjustus. Mitäpä haen tällä? Ehkä sitä että pitkään olen fanittanut, usein pettynyt, mutta aina uskonut. Uuden levyn on tuottanut Andy Sneap. Se kuuluu. Ja se on hyvä.

Carpe Diemilla soi siis vahvasti tuottajansa näkemys siitä mitä Saxonin pitää olla tänä päivänä. Se on jonkinlainen Acceptin ja Judas Priestin äpärä. Levyn pari ensimmäistä kappaletta paahdetaan kovalla paineella. Nigel Glocker potkii rumpujaan tosissaan. Riffeissä on terää. Biff laulaa hassuja, koska kehtaa.

Bändi on kaivanut Ristiretkeläisen aikaiset efektit naftaliinista tai mistä lie öljystä. The Pilgrimage tuo vahvasti mieleen Crusaderin. On yksi albumin parhaista. Hieno soolo.

Sitten mennään taas kovaa. Dambusters. Snaoinko jo, että on nimittäin virtaa tällä levyllä? Nigel-parka. Ha! Tykkää lyödä kovaa. Keskipaahtoinen Remember the Fallen on ehkä perinteisin vanhan ajan Saxon. Hyvä on.

Super Nova haastaa Painkillerin. Tiukka matsi. En kerro voittajaa. Lady in Gray on hidas, hieman eeppinen kappale. Kerroksia on vähän enemmän, Andrew Lloyd Webberin hengessä. All For One jatkaa Iron Maidenin riffillä. Hyvin kulkee. On sitä NWOBHM:n viimeisintä aaltoa. Sitten alle kolmen minuutin hardcore-pyrähdys. Acceptille haaste. Tätä ette Saxonilta odottaneet. Tai ainakaan minä en uskonut kuulevani Living On The Limitin kaltaista vauhtiraitaa. Sen verran puolivälissä höllätään kaasua, että kaikki jaksavat maaliin. Loppuun vielä raskas Black Is The Night ja Saxonin uran paras levy on paketissa. Mitä mä just kirjoitin? Kyllä, tuo pitää paikkansa. Joskus parasta pitää jaksaa odottaa. Tässä palkinto.

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email