Lumen Ad Ortem – Upon the Edge of Darkness
Levyllinen kunnollista kirkonpolttoheviä. Ei pitäisi hihitellä pyhien paikkojen tärvelemiselle, voi olla vaarallista hommaa. Pyromaani palaa rikospaikalle, kuten Tampereen viisas mies aikoinaan sanoi. Mitä se nyt sekoilee? Sitä että Lumen Ad Ortem soittaa ehtaa pakkasenpuremaa black metallia. Sitä norjalaisen kuuloista. Paitsi, että eivät ole Pohjolan poikia. Eivät likimainkaan. Tulevat kuumista oloista. Ovat pikemminkin pätsin paahtamia. Ei ole hihittelemistä maastopaloissakaan. Australia oli niiden kanssa kovilla.
Lumen Ad Ortemin musiikista ei siis voi arvata mistä päin ovat kotoisin. Alkuun vaikuttaa, että kovin on 90-lukuista heidän bläkkiksensä. Näin on tarkoituskin. On hyvää. Esikuvat lienevät ilmiselvät. Niitä ei käy kieltäminen. Toisaalta jo aikoja sitten sanottiin, että mestarit varastavat. Vaan on näillä omakin leimansa. Ei ole pelkkää vanhan toistoa.
Musiikki hyökyy päälle juuri asianmukaisella intensiteetillä. Siitä lienee kiittäminen Aaron Tuckia, joka soittaa levyn kitarat, bassot ja koskettimet. Solisti Gregor Pikl korisee ja kähisee asiansa, mikä se sitten onkin, erittäin vakuuttavasti. Rumpali Matt ”Skitz” Sanders on kuulemma jonkin sortin paikallinen legenda jo eläessään. Vahvasti lyö.
Avausraita Infinite Resonance käynnistyy asianmukaisella introlla. Rumpali paljastaa, että nyt ei tehdä post-rockia, vaikka kappaletta modernin tyylisuunnan mukaan kasvatetaankin. Kasvaa, kasvaa, kehittyy, kehittyy. Kappaleilla, joita on levyllä vain kuusi, on mittaa. On sävyjä, nyansseja, yksityiskohtia ja vaikka mitä. Kengurua ei taida olla. Tämähän on jumalauta ihan progea! Ainakin, jos niin haluaa ajatella. Soundit ovat kunnolliset. Ei ole äänitetty missään trollimetsässä.
Myös muihin kappaleisiin on rakennettu asiallinen draamankaari. Kokoajan ei paahdeta täysillä, vaan rauhallisille hetkille on sijansa. Intensiteetti ei silti laske missään vaiheessa. Levy pitää kuulijansa tiukasti otteessaan kuin dingo saaliinsa. Kuuntele Ethereal, niin tiedät mitä tarkoitan. Sitten heti perään Thought And Memory, se käy päälle suoraan kurkkuun. Kuristaa, ahdistaa. Päästää vähän irti. Muuttuu sinfoniaksi. Kasvaa sitten pauhuksi. Vaarallista musiikkia. Niin pitääkin olla. Tällä hetkellä The Voices From The Stream on suosikkini. Gregorin suoritus sillä on huikea. Myös Narrow Paths And Stony Ground on erittäin hyvä. Äh, koko levy on!
Tero Honkasalo