Tuomas Wäinölä – The Return of the Hometown Hero
The Return of the Hometown Hero on kitaristi Tuomas Wäinölän toinen soololevy. Tunnustan heti alkuun, että ensimmäistä en ole kuullut. Pitänee tyypätä, jos tähän kyllästyn. Vielä niin ei ole käynyt, vaikka totuudessa ensimmäinen tunne, kun sain CD:n käsiini, oli peljästys. Kaikki kasarilla eläneet muistavat ne isotukkaisten pikapikkaajien soolot, jotka Schrapnel julkaisi. Oli niillä valtava määrä nuotteja. Ei laulettu. Tämänkin levyn nuottiviivastolla on täpliä paljon, mutta niitä ei kaikkia esitetä kitaralla. Eli suotta säikyin.
Sanotaan, että laulajat ovat kovia puhumaan. Vaikuttaa, että kitaristit ovat hyviä kirjoittamaan. Ainakin Tuomas on. Levyn saate oli parasta musiikkilukemista aikoihin. Yleensä jätän ne lukematta. Nyt tein poikkeuksen ja se kannatti. Harmillisesti en voi kappaleiden kuvauksia kopioida. Siispä saatte tyytyä minun vajaisiin kuvauksiini. Kerronko edes koko tarinaa? En ehkä. Se saattaisi olla väärin. Kuunnelkaa niin ymmärrätte.
The Return of the Hometown Hero alkaa kahteen osaan pilkotulla nimiteoksella. Ensimmäinen on se vieno tuhlaajapoika, joka palaa maailmalta. Toinen on sama tyyppi, mutta baarissa kertomassa kokemuksistaan oman kylän peräkamaripojille. Keksinkö itse, vai Tuomas?
Siispä reissuun. Japani, Iso-Britannia ja Yhdysvallat käydään ensin läpi. Tokiota en olisi arvannut, kaksi jälkimmäistä kyllä. Mutta minähän en lennä, miten olisinkaan osannut lukea vinkkejä. Hiffaatteko te vihjeet levyltä? Jos ette, levyvihko kertoo kyllä sankarin kokemuksista. Kitaristi kun osaa kirjoittaa. New York on noista suosikkini. Kuvaus osuu myös maaliinsa. Pillien ohella kappaleen groove on parhautta. Kuulostaa aidolta.
Hienot kohteet jatkuvat. Berliinin Steglitz on yksi sankarin suosikkipaikoista. Minulle se on yksi levyn helmistä. Sinne pääsisi maata pitkin. Ainakin sitten joskus. Suosikkini Alex Lifeson sanoi pitävänsä jatsista, koska se on helppoa. Tämä kuulostaa siltä, mutta ei pakosti ole.
Lauri Porralle ja vaimolleen Dalialle sävelletty häämarssi on upeasti kasvava teos. Jos mielikuvitusta riittää, mieti tuo tilaisuus, jossa kappale esitettiin, mutta varaa Nessuja. On liikuttavan kaunista. Ainakin tässä päässäni.
Anaheim on Tuomaksen Eruption. Toimii. Ja Mexico voi olla tribuutti kaikille Tarantinon soundtrackeille. Niiden kautta päästään levyn huipennukseen. The Fellowship of Guitar (5 GTR Death Punch) on jotain mitä maailman mestareista joku Robert Fripp, Steve Vai, Frank Zappa-vainaa ja vastaavat voisivat nyplätä kasaan. Nyt on asialla Suomen kovimmat keihäsmiehet ja jälki on kertakaikkisen upeaa. Kun tyyli ja tekniikka ovat kunnossa, niin kyllähän teos kantaa. Suosittelen kuuntelemaan YouTube – videon kera. On kokemus.
The Return of the Hometown Hero on matka, joka kannattaa tehdä. Eikä tarvitse huolehtia ja murehtia hiilijalanjäljestä.
Tero Honkasalo