Kataklysm – Goliath
Kataklysmin edellisellä, vuonna 2020 ilmestyneellä Unconquored-levyllä seikkaili Icarus. Tykkäävät erilaisista hahmoista. Icarus Falling oli yksi albumin parhaista raidoista. Hänen lentonsa päättyi pakkolaskuun. Jotenkin on ihan sopivaa, että nyt muistetaan legendaarista Goliathia. Hänenkin loppunsa oli ikävä. Otti pataansa. Ei saanut korvausta. Hyvän biisin tekivät tälläkin kerralla. Groovesta ja menosta ja meiningistä tulee Decapitatedin Kill the Cult mieleen. Ei huono homma lainkaan.
Goliathilla, siis levyllä, on vauhtia, James Paynen rumpujen tärinää ja pärinää enemmän kuin edellisellä kokopitkällä. Se on pelkästään positiivinen asia. Kataklysm tarjoilee death metallinsa jonkinlaisena hardcore-versiona. Sooloja ei soiteta. Ei ainakaan sellaisia perinteisiä tilutteluja. Niiden sijaan kitaristi Jean-François Dagenais suosii lyhyitä soittopätkiä. Kuuntele The Redeemer.
Sellainen löytyy levyn parhaalta biisiltä Gravestones & Coffins, basisti Stéphane Barbe täyttää sillä soolon paikan. Soolojen puuttuminen ei ole huono homma. Riffejä on sen verran paljon, että musiikki on rikasta ilman turhaa vingutteluakin.
Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin vähän ihmeissäni. Missä ovat kertosäkeet? Ovat sittemmin löytyneet. Maurizio Iacono laulaa sellaisella tyylillä, että sanoista on mahdollista saada selvää. Epäilen hänen olevan Quebecin ranskalaisia. Puhuu siis paremmin ranskaa kuin kirjoittaa biisejä englanniksi. Toisaalta koska dödötekstien on tarvinnut olla taidetta? Tarkoitus on ärjyä musiikin vaatimalla tavalla ja sehän onnistuu.
Melkein täydellisen levyn päättää pitkä ja väkevä The Sacrifice of Truth. On ihmeellistä, että ainoa heikohko kappale kuullaan ensimmäisenä. Dark Wings of Deception on antaa väärän kuvan levystä. Senkin huijari.
Tero Honkasalo