The Rods – Rattle The Cage
The Rods on vähän kuin legenda bändistä. Kukaan ei tunnusta kuuntelevansa, mutta sen nimi tulee esiin milloin mistäkin. Bändin uusin jäsen basisti Freddy Villano soitti aiemmin Quiet Riotissa ja Widowmakerissa. Rumpali Carl Canedy tuotti aikoinaan mm. Anthraxin ja Overkillin esikoislevyt. Sen jälkeen tuotantoja on ollut kymmeniä. Rock Feinstein muistetaan, kun puhutaan serkkunsa Ronnie James Dion nuoruudesta, ja erityisesti Elfistä, heidän yhteisestä bändistään. Rock ja Ronnie ehtivät tehdä yhden kappaleen ennen laulajan menehtymistä vuonna 2010. Metal Will Never Die voisi olla myös tämän levyn teema. Dio kuuluu Rattle The Cagella.
Ei Ronnie ole kuin korkeintaan hengessä mukana, esimerkiksi Can’t Slow Down kuulostaa kovin paljon Dion bändin tekemältä. Teksteissäkin on jotain samankaltaista. Voi olla, että Ronnie esitti samat asiat vakuuttavammin. The Rods tulee Nykistä. Toinen vertailukohta voisi ollakin saman kylän toinen iso bändi, Manowar. Heidän tyylistä uhoa on mukana. Ei anneta sen haitata.
Tekstit saavat olla mitä ovat, kun soittopuoli toimii. Levyn avaava Now And Forever rokkaa! Ja sävelkynä on ollut terävä ja piirto tarkkaa kautta linjan, tai siis levyn. Jälki on hyvin selkeä kokonaisuus perinteistä heviä. Jos ikä missään painaa, siellä teknologia auttaa. Canedy on päivittänyt polkimensa uusiin ja basarit saavat melkoisia tuplapotkuja Metal Highwaysillä. Myös Hearts Of Steel kulkee reippaasti. Nopeat biisit jyräävät vääjäämättömästi ja hitaat, kuten Cry Out Loud ja Wolves At The Doors ovat juuri sopivan raskaita, olematta jähmeitä. Kokemus on etu, jota The Rods on osannut käyttää mainiosti hyväkseen. Vaikka tyyli on iänikuinen, eivät ole jääneet menneeseen märehtimään. Levyn miksasi ja masteroi nykyaikaiseksi Chris Collier. Hänen käsialaansa on siis tämä moderni klassikko. Rattle The Cage on jo nyt vuoden yllättäjä.
Tero Honkasalo