Deep Purple: =1
Onhan se aina merkillepantavaa, kun Deep Purple julkaisee uuden levyn. Kuka ei muka huomannut? Tätä levyä sentään pohjustettiin netissä pitkään. No, nyt tiedätte. Kaiken ainutlaatuisuuteen viittaava =1 on yhtyeen 23. studiolevy. Moinen luku on kunnioitettava, vaikka sisältö olisi mitä. Ja onhan se. Mutta siitä kohta, ensin on käytävä ihan lyhyesti läpi levyn taustoja. Malttakaa ja sietäkää.
Bändillä on ollut nyt pari vuotta uusi ”banjo player”. Hän on 45-vuotias pohjois-irlantilainen Simon McBride. Jos bändit kuten Sweet Savage (Vivian Campbell, Dio) Snakecharmer (Micky Moody, Whitesnake) ja nykyisen Purple-kiipparisti Don Aireyn yhtye sekä saman bändin laulusolistin Ian Gillanin vastaava ovat tuttuja, tiedätte kaverista jo aika paljon. Muille tiedoksi, että heavy käy, blues käy ja fuusio onnistuu myös. On kehuttu ja on pidetty. Osaa siis soittaa. Mukava kaveri on, kuulemma.
Epäilikö kukaan uuden kokoonpanon osaamista? Tuskin. Apuna studioissa, levy äänitettiin monessa paikassa, oli taas Bob Ezrin, joka on tuottanut yhtyeen levyt vuodesta 2013. Now What?! oli huippu. Sen jälkeen julkaisivat vielä kaksi vesittynyttä versiota tuosta ja covid-ajan cover-levyn. 2022 Steve Morse siirtyi syrjään. Syy oli hyvä. Tietäjät tietävät, muut käyttävät Googlea.
Entä =1 sisältö? 13 biisiä ja vähän alle tunti musiikkia. Mitta on paperilla sopiva. Sinkkujulkaisut olivat todella lupaavia. Nokkela Portable Doors, letkeä Pictures Of You ja varsinkin kantaaottava Lazy Sod sisältävät hyvää meininkiä ja hauskoja sanaleikkejä. Tosin vikan moitteet menevät metsään sikäli, että bändi lentelee edelleen aktiivisesti pilaamassa tätä yhteistä palloamme. Takaisin soffalle papat!
Sooloja noissa kappaleissa on huomattavan paljon. Minkälaisia? Yhtään en muista. Jonkinlainen selkeä omaperäisyys Simonin soitosta puuttuu. Ritchien, Tommyn ja Steven tunnisti heti. Joka tapauksessa CD-sinkun ostaja palkittiin kahdella live-biisillä. En ostanut. Olisiko pitänyt?
Entä ne muut kappaleet? Levyn aloittava Show Me tuo alussa mieleen The Metersin Tippy Toesin tai Rushin tai Judas Priestin tai… Onpa jännää räppäystä Gillanilta. A Bit on the Side voisi olla Bananakselta ja Sharp Shooter Abandonilta. Albumiraitoja. Kysykää Paicelta mitä tuo tarkoittaa.
Old-Fangled Thing on reipas. Se paljastaa, että tällä levyllä rummut kolisevat kumman paljon. Mitä on haettu? If I Were You on levyn toinen slovari. Myöhemmin kuultava I’ll Catch You on parempi. Portable Doors -sinkun ostajat saivat elävänä When Blind Man Criesin, joka sopii kummankin sapluunaksi.
I’m Saying Nothing ja Now You’re Talking kuulostavat enemmän Gillanilta, siltä bändiltä, kuin Deep Purplelta. Kyllä, näin väitän. Jälkimmäisen kitarasoolo on ihan kunnon rokkia. Sitä ja riffejä Simon toi mukanaan. Uskon, että vanhoja faneja tuo ei haittaa. Varsinkin, kun Simon osaa soittaa ne vanhat riffit oikein. Yllättävän raskaasti kulkeva No Money to Burn on jälleen yksi Gillanin tulkitsema albumiraita. Mielestäni. Olisiko nuo karjunnaksi tarkoitetut rääkäisyt voinut jättää kaikki studion recycle biniin? Bleeding Obvious alkaa ja loppuu progena. Siinä välissä Gillan avaa suunsa…
Pitääkö musiikissa antaa iästä tasoitusta? Tämähän on varsinkin laulajille todella epäreilu laji. Ääni muuttuu ja väsyy mitä enemmän kierroksia auringon ympäri kertyy. Onneksi on apuja. Nykyään studiot ovat todellisia satumaita. Niissä on magiaa. Ezrinin kaltaiset velhot tekevät taikojaan. Rec, stop, cut & paste voidaan painaa vaikka tavun välein. Onneksi.
Yhteenvetona =1:llä on paljon sooloja, runsaasti riffejä ja kaikenlaista tulkintaa. 13:n tusinaan mahtuu hyviä kappaleita, mutta myös täytettä. Ei ole pakollinen hankinta, saati klassikkoainesta, mutta ei se pelkästään pölyä jää hyllyyn keräämään.
Tero Honkasalo