Haken – Fauna
Lontoolainen Haken teki pari raskasta ja erittäin teknistä levyä. Meshuggah ja Periphery tulivat niistä enemmän mieleen kuin yhtyeen varhaiset levyt. Toki pitää kehittyä, mutta ehkä Haken harppasi liikaa. Vector ja Virus olivat hyviä, mutta eivät ehkä ihan sitä mitä fanit odottivat. Tohtorin tarina käytiin läpi. Nyt ei enempää psykologiaa. Sen aika on ohi. En tiedä mikä progebändeillä on, kun levyille pitää aina keksiä jokin teema tai konsepti. Niin nytkin.
”Äiti, mitä leivän päälle laitettiin, kun ei ollut Floraa?” Väärin. Vastaus ei ole Fauna. Eläinkunnasta tehdyn levyn jälkeen Haken voi keskittyä kasvikuntaan. Riittää biiseille aiheita. Kiire on. Luontokato on tosiasia. Mutta nyt menen asioiden edelle.
Ei auta. Pitää ottaa härkää sarvista. Fauna kertoo siis eläimistä tai pikemminkin eläinkunnasta. Taurus on tietysti härkä. On myös mielentila. Tiedättehän ne jääräpäät? Kappale alkaa hakkaavasti, kuten nuo edellä mainitut aiemmat levyt, mutta sävy on vähemmän aggressiivinen kuin niillä. Pikemminkin tulee mieleen Leprouksen meininki. Väkivaltaisesta kliiniseen. Onko parempi? Ross Jennings laulaa ensin varovaisesti ja sitten korkealta ja kovaa. Jotenkin melodiat ovat hankalia. Eivät tartu. Sanat toki auttavat. Lunttaan.
Faunan biiseissä on paljon rauhallista, melkein jatsiksi kelpaavaa soittelua. Välillä toki pomputellaan djent-riffejä. Kitarasoolot esitetään isosti. Kappaleita on aluksi vaikea erottaa toisistaan. On pakko keskittyä.
Nightingalen alku kelpaisi Ronnie Scottin klubin yleisölle vallan hyvin. Ross laulaa hienosti. Ehkä laululevy Neal Morsen ja Nick D’Virgilion kanssa teki hyvää. Kappaleen lopussa Ross laulaa paljon. Kerroksia on. Sinkkukappale The Alphabet of Me alkaa varovasti, rohkaistuu sitten vähän, palaa hissutteluun ja sama uudelleen. Einarin bändi tulee taas väkevästi mieleen. Varsinkin, kun trumpetti aloittaa töräyttelynsä. Hei jatsia!
Sempiternal Beings, pakko katsoa sanakirjasta. Meren puolella käydään. On kerroksia niin laulussa kuin soitossakin. Melkoisia aaltoja. Voi olla, että se mielenrauha löytyy sieltä pohjalta. Pitää etsiä. Kappalekin hakee. Beneath the White Rainbows alkaa mukavan energisenä. Sitten se jatsi tulee taas. Matikkameininkiä. Syytän kosketinsoittaja Pete Jonesia, joka on kokoonpanossa 15 vuoden tauon jälkeen. Kappaleissa on yllättävän paljon pianoa ja pimputtelua.
Island In The Clouds on täynnä yksityiskohtia ja runsaasti laulua. Kerroksia on vaikka kuinka. Miten toimii livenä? Lovebite on kiva kasariraita. Affinity -levyn 1985 tulee mieleen. Mustaleski toimii aina vertauskuvana, kun tehdään laulu exästä. Saa hymyilemään. Elephants Never Forget on levyn mammutti. Se sisältää kaikki vanhat Haken-elementit. Ne isot. Betoniset. On hieno. Levyn paras.
Eyes Of Ebony kertoo tietysti sarvikuonoista, mutta myös meistä vanhoista äijistä. Meistä joita uhkaa sukupuutto. Ennen oli miehet rautaa. Hakenille tämä levy sen sijaan lupailee menestyksekästä tulevaisuutta. Kokonaisuus on vaikea, mutta paljon palkitsevampi kuin parin edellisen levyn uhoilu. Ja sitten se Flora.
Tero Honkasalo