Amon Amarth & Machine Head – VIKINGS & LIONHEARTS TOUR Jäähalli, Helsinki, 21.9.2022
Melodista death metallia ja Bay Arean hienointa keskellä viikkoa, no mikä ettei? Kaikille ei käynyt. Myös tapahtuman vaihtuminen Black Box -konsertiksi oli vähentänyt osallistujia. Hyvin vanhalla jäähallilla kuitenkin oli väkeä, kun The Halo Effect, Machine Head ja Amon Amarth esittelivät nykykuntoaan.
Illan mielenkiintoisin bändi oli Göteborgin melodeathia soittava, entisistä In Flames -kamuista koostuva The Halo Effect. Pari vuotta bändin perustamisen jälkeen ovat soittamassa naapurimaan pääkaupungin perinteikkäässä jäähallissa. Ei ollenkaan huono saavutus. Ja levy on hyvä. Tsekkaa.
Black Box -konsepti oli toimiva. Eturivi kovimpaa raivoaville ja taakse karsina niille joille maistuu hapan. Eturiviin siis. No okei, tokaan. Edessä oli vain perhe, joka kehui olevansa keikkaystävällinen. Oli. Näin heidän yli helposti.
In Flamesin keikoilta erittäin tuttu kitaristi Niclas Engelin ja Dark Tranquilityn laulaja Mikael Stanne ottivat lavan hyvin haltuun. Meininki oli energistä ja iloistakin. Olivat hyvällä tuulella. Toisaalta onko kukaan nähnyt murjottavaa ruotsalaista? Tarttui moinen meininki. Hyvä fiilis. Vähän nyrkkiä ilmaankin. Vanha riehui.
Hiipivä basisti Peter Iwers hoiti tonttinsa hyvin, eikä Daniel Svenssonkaan huonosti soittanut. Sandelsia joivat. Yhtyeen toinen kitaristi Jesper Strömbland ei päässyt paikalle. The Hauntedin Patrik Jensen pääsi. Meni vähän aikaa miettiä, että mistä on mies tuttu. Hyvä paikko.
Illan kattaus oli koottu hyvin. Kappaleet olivat luonnollisesti kaikki esikoisalbumilta. Eivät esittäneet vanhan bändin lainoja. Days of the Lostin nimikappaalle aloittivat ja levyn avausraitaan Shadowmindsiin päättivät. Conditional oli livenä juuri niin hyvä kuin epäilin. Gateways oli jopa odotuksia parempi.
Jostain syystä olin ajatellut Machine Headin illan pääesiintyjäksi. Se lipun sai ostamaan. Minulle, ja aika monelle muulle, se sitä olikin. Robb Flynnin porukka esiintyi isolla lavalla itsevarmasti. Ennen Helsinkiä keikkoja oli alla hyvä määrä. Kone kävi hyvin. Wacław Kiełtyka oli hiljainen yhtyemies. Itse pidin mökää hänenkin edestään. Ai miksi? No kun ottivat talteen. Kuvasivat keikan. Sekä yleisöä. Parhaiten raivonnut sai t-paidan. En ollut minä. Puolalainen naapurini Hämeenlinnasta nappasi Robbin vikan tuopin. Itse sain päälleni vain kaljaa.
Ai keikka? No oli kova! Kaikille kaikkea. Jonkinlainen läpileikkaus. Become the Firestormilla lähti, Imperium oli kovempi. Ten Ton Hammer oli silkkaa raivoa. Ai, että! Tavastia huhtikuu 1997! I Am Hell on Unto the Locustin paras. Toimi. Komeaa katseltavaa myös. Sitten jänskätti. Setin seuraava biisi vaihtuu paikan ja fiiliksen mukaan. Fiilis oli, kaikki käy. Krakovassa soittivat Aesthetics of Haten. Saatiin Old. Ei haitannut.
Darkness Within oli omistettu kaikille oman päänsä mestareille, niille jotka kelaavat juttuja ja purkavat sen sitten musiikkiin, joko soittamalla tai raivoamalla yleisön seassa. Kyllä, kyllä. Keskaria oli heristetty ja nyrkkiä puitu jo monta kertaa. Now We Die ei kuulu suosikkeihini. Kuultiin silti. From This Day ja sama homma. The Burning Red ei ole lempparini. Ehkä The Blood, the Sweat and the Tears olisi kelvannut. Burn My Eyesin Davidian on kyllä mörssäri. Halo oli jotenkin rikki. Ehkä vika oli kuulijan. En saanut kiinni. Meni ohi. Ja sitten keikka oli loppu. Enemmän olisi maistunut. Hyvä näin. Jäi nälkä.
Sitten roudattiin ja tehtiin tuttavuutta. Itse jälkimmäistä. Käytiin levotonta jutustelua Amon Amarthin Krakovan keikasta. Juu, naapuri oli käynyt kotipuolessa tsekkaamassa konsertin. Puolassakin oli kuvattu. Huomattiin, että verho peitti lavan. Salaisuuksia piilottelivat. Intro ja sitten lähti.
Ha! Nauratti. Melkein ääneen. Lavalla oli kolme nolon oloista kaveria kitaroineen, rumpali Jocke Wallgren viikinkikypärässä ja solisti Johan Hegg, jonka mielestä Asgård-henkinen lava on maailman loistavin idea. Guardians of Asgaardilla ja grillauksella aloittivat. Liekkejä oli enemmän kuin kesässä kokkoja.
Olihan Amon Amarthia kiva seurata. Välillä lavalla kävi joku Belsebubin kaveri, jossain kohtaa sinne rakennettiin viikinkilaiva, luonnollisesti yleisökin souti, kaljaa, vai simaa, joivat sarvista ja taistelivatpa lohikäärmettäkin vastaan. Ihan kiva.
Mutta rehellisesti odotin enemmän uusia biisejä ja toivoin, että kauhea Heidrun ei olisi setissä. Eivät palvelleet, eivät toimittaneet. Oli liikaa pyydetty. The Great Heathen Army sentään tuli. Ja vasta-ajatuksista huolimatta simaa lypsäneen vuohen juomalaulu. Eivätkö muut uudet kappaleet sopineet konseptiin?
Ei sitä käy kieltäminen, että hyvin olivat ruotsalaiset settinsä ja shownsa kasanneet. Laulaja ainakin piti. Oliko hänen unelmansa? Millä kiristää muita? Tykkäsikö oikeasti olla Helsingissä? Sanoinko jo, että kitaristit olivat lavalla hartiat lysyssä. Ei aina kehtaa. Vähemmän prameakin olisi riittänyt. Eivät olleet kotonaan. Ei se onneksi kuulunut. Hyvin soittivat Ja sitten joivat lisää kaljaa tai simaa niistä sarvista. Laulajalla oli tietty isoin horni. Kääpiö tai joku muu karvainen toi. Twilight of the Thunder God ja ilta oli taputeltu. Lähdin hymyillen kotiin. Eikö se ole tarpeeksi?
Tero Honkasalo