Pain of Salvation – Panther
Kun Pain Of Salvation ilmoitti uudesta levystä olin vähän yllättynyt. Jostain syystä olin ajatellut edellisen In The Passing Light of Day yhtyeen joutsenlauluksi. Ehkä olin ajatellut kitaristi Ragnar Zolbergin lähtemisen sellaiseksi takaiskuksi, että bändi ei siitä enää toipuisi. Totta kai Johan Hallgrenin paluu oli iloinen asia, mutta kuvittelin, että se olisi koskenut vain kiertuetta. Tätä kirjoittaessa on käynyt selväksi, että ovi on käynyt taas. Basisti Gustaf Hielm on päättänyt keskittyä oikeisiin töihin bändeilyn sijaan. Taas on olo epävarma.
Mutta tämä levy. Siitä piti kirjoittamani, ei omista tuntemuksistani. Levy soimaan ja kuuntelemaan kriitisillä korvilla. Ihan alun perusteella tyyli ja soundit vaikuttavat olevan ennallaan. Accelerator ei ole yhtä vakuuttava avausraita kuin On A Tuesday edellisellä levyllä. Siihenhän tätä pitää verrata, eikö? Reilua tai ei, näin teen. Mietin mihin suuntaan bändi on mennyt, vai minnekään? Onko käytetty vanhaa sapluunaa vai kokeiltu uutta. Léo Margaritin komppi Acceleratosissa on kiva. Vähän väliä kuvittelen, että nyt soitti rumpali pieleen tai mp3 skippasi. Ei tanssittavaksi. Unfuture on tuttua raskasta, pohdiskelevaa PoS:ia. Jotain vanhaa on siis mukana. Toisena singlenä, tai YouTube-videona, julkaistu Restless Boy paljastaa, että ihan kokonaan ei entiseen luoteta, vaan eteenpäin on kurkotettu. Harppauksesta ei voi puhua. Laulussa on vahvasti efektejä. Tausta on kovin sähköinen. Smashing Pumpkinsin Adoreen voi ehkä verrata, jos pitää. Pianovetoisesti alkava Wait on levyn ensimmäinen iso kappale. Se kasvaa hienosti. Tunnelma, ja ehkä jopa kertosäe, on jostain Remedy Lanen suunnalta. Väliosan säksätys on uutta ja tätä päivää. Pidän valtavasti. Keen To A Fault paljastaa kuinka isossa osassa rytmiryhmä ja ehkä lopun viimeksi koskettimilla loihditut äänet ovat tällä levyllä. Murskariffit ovat oppositiossa. Ei se haittaa. Tiukasta taustasta huolimatta tässä biisissä on ilmaa. Toinen suosikkini.
Jokaisella PoS-levyllä on yllätys. Tällä se on FUR. En tiedä miksi se on mukana, kun se ei toimi edes introna seuraavaksi kuultavalle Pantherille. Ensimmäinen ajatus Pantherista on, että nyt on kuunneltu Kornia ja Peter Gabrielia. Nu metal kohtaa maailmanmusiikin. Scarsick-aikakausi palaa mieleen. Toisaalta kertosäe on ihan Road Saltia. Species on herkkä, rauhallinen ja silti jotenkin uhkaava. Taustalla raskaasti mörisevä basso on upea. Kappale on yksi levyn kasvajista. Aivan kuin edellisellä levyllä, paras kappale on jätetty loppuun. Icon on nimensä veroinen. Kappaleessa on heti jotain tuttua. Ehkä se on juuri siksi niin mielenkiintoinen ja koukuttava. Tämä on helppo hyväksyä. Tästä on kiva pitää. Nyt on kunnollista progea. Kitarasoolojakin on, oikein kelvollisia ja komeita. Sanoiko joku Pink Floyd ja David Gilmour? Tätä pitää saada lisää. Toivottavasti Panther ei jää Pain Of Salvationin viimeiseksi levyksi.
Tero Honkasalo