Deep Purple – Shades Of Deep Purple
Purplen syntyhistoria on luettavista useista kirjoita ja nettisivuilta. Monien mutkien kautta bändin ensimmäinen kokoonpano syntyi maaliskuussa 1968 kun bändiin äskettäin kiinnitetty Rod Evans toi Deeves Hallin treenikämpälle bändikaverinsa Ian Paicen The Mazesta. Jo saman kuun lopussa bändi meni Trident Studiosiin Ritchie Blackmorelle tutun tuottajan Derek Lawrencen kanssa. Neljän biisin demon joukossa oli reilu kuukausi myöhemmin Shades Of Deep Purplelle uudelleen äänitetyt Love Help Me sekä coverit Help ja Hush. Studion teknikon virheen johdosta biisi nimeltä Shadows tallentui asetaattilevylle ilman laulua. Nick Simper rahasti kahden hukkuneen levyn jälkeen itsellään olleen ainokaisen sen jälkeen kun EMI digitoi biisin remasteroidulle CD:lle. Missä ja kuka on asetaatin nykyinen omistaja?
Derek Lawrence sai kiinnitettyä bändin EMI:n Roy Feathersnonelle ja pian sen jälkeen Amerikkaan Bill Cosbyn perustamalle Tetragrammatinille. Jon Lord oli tarjonnut yhtyettä omalle luottotuottajalleen Deccan Mike Vernonille, mutta hän ei ehtinyt edes tehdä tarjoustaan ennen kuin bändi oli kiinnitetty kilpailijan talliin.
Purplen ensimmäinen levy tehtiin ajan tavan mukaan nopeasti ja vähällä rahalla. Se äänitettiin lyhyen Tanskan kiertueen jälkeen toukokuussa 1968 vain kolmessa päivässä ja julkaistiin Amerikassa pari kuukautta myöhemmin (Englannissa kuitenkin vasta syyskuussa). Shades Of Deep Purple ei ole mikään rockin klassikkolevy, eikä edes erityisen vahva debyytti. Siltä on toki kuultavissa jotakin niistä tutuista teemoista, joita varsinkin bändin kakkoskokoonpano myöhemmin työsti kaupallisesti onnistuneempaan muotoon.
Vaikka levy äänitettiinkin pikaisesti, olivat yhtyeen musiikilliset johtajat Jon Lord ja Ritchie Blackmore kehitelleet sen kappaleita jo edellisen vuoden lopulla. Tuolloin syntyneistä biiseistä miesten yhteinen And The Address avaa levyn enteilevästi hitaasti nousevalla Hammond-soundilla, jonka päälle maestro Blackmore heittää omaa kuviotaan. Pian ollaankin groovissa 60-luvun psygedelisessä swingissä. Levyn yleisilme on hyvin ajan hengen mukainen eli nykykorvin kuultuna toivottoman vanhanaikainen.
Myöhempien aikojen kokoonpanoihin verrattuna bändin ykköskokokoonpano ei valitettavasti kyennyt luomaan omaa selkeää tyyliään. Siihen vaikutti kiireen lisäksi tietynlainen näköalattomuus, joka vaivaa erityisesti tätä levyä. Osa kappaleista oli soittajien edellisten bändin ohjelmistoa kuten Ian Paicen ja Rod Evansin jo aiemmin levyttämä I’m So Glad. Pieninä kuriositettinä kerrottakoon että meksikolaiset katkaisivat biisin puolesta välistä ja julkaisivat osiot 1 ja 2 singlenä.
Tämän levyn parhaimistoa edustaa edelleen bändin keikkaohjelmistossa oleva Hush. Bändi toivoi että singleksi olisi valittu heidän hieno versio The Beatlesin Helpistä. Onneksi näin ei tehty sillä valittu Hush oli yksi kesän 1968 Amerikan suurimpia hittejä päätyen lopulta listaviitoseksi. Sitä myytiin ensimmäisen kuukauden aikana peräti 600.000 kappaletta joten sitä prässättiin kiireen vilkkaan useammassa prässäämössä ja siksi siitä on olemassa (USA:ssa) ainakin kolme erilaista etikettiä. (Ne kaikki löytyvät omasta kokoelmastani). Deep Purplen startti maailman valloiotukseen oli vahva sillä Hush julkaistiin lähes joka puolella maapalloa. Sellaisissakin paikoissa kuten Brasiliassa, Egyptissä, Libanonissa ja Venetzuelassa. Sekä meidän naapureissa Ruotsissa ja Norjassa. Jimi Hendrix’in innoittamana äänitetty Hey Joe on levyn kolmas onnistunut cover. Erillaisuudessaan se on sellainen ihan mukava kuunteluelämys. Valitettavasti nämä kolme onnistunutta coveria eivät riitä nostamaan tätä levyä keskinkertaisuuden yläpuolelle. Nuoruudessani kuuntelin tätä levyä paljon ja pidin myös biisistä One More Rainy Day. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin en siitä enää innostu.
Hushin yllättävä menestyminen USA:ssa muutti bändin suunnitelmia sillä seuraavan vuoden ajan kaikki sen tarmo suuntautuu suuren meren taakse ja jo lokakuussa he olivat ensimmäisellä US-kiertueellaan. Mutta sitä ennen bändi äänitti jo toisen albumin.
EMI julkaisi levystä vuonna 2000 bonusmateriaalilla vahvistetun remasteroidun CD:n. Se oli ensimmäinen alkuperäisistä masternauhoista tehty eurooppalainen tallenne. Kaikkia aiemmat julkaisut, alkaen syyskuussa 1968 Englannissa julkaistusta vinyylistä oli valmistettu amerikkalaisen testilevyn kopioista. Levystä tehtänee vielä tulevaisuudessa uusi deluxe-julkaisu sillä sen äänityssessioista on löytynyt edellisen julkaisun jälkeen lisää moniraitanauhoja. Koska Englannin ja Amerikan levyn kansikuvat eroavat toisistaan, ostin 2014 julkaistun englantilaisen mono-vinyylin amerikkalaisen 2006 stereo-uusintajulkaisun viereen. Molemmat on puristettu purppuran värisellä vinyylille. Vaikka mono-LP oli menettänyt valta-asemansa Purplen ensijulkaisun aikaan, olen jostakin syystä innostunut kuuntelemaan tätä levyä (ja seuraavaa Purple-LP:tä) monona.
Syntyhistoriaansa nähden Shades Of Deep Purple on hämmästyttävän hyvä levy. Yhtyeen kokoonpano oli selvinnyt vain pari kuukautta ennen levyn äänityksiä, yhtyeen jäsenet tuskin tunsivat toisiaan ja levyn äänityksiinkin käytettiin vain yksi viikonloppu. Deep Purplen levyksi se on kuitenkin valitettavan hajanainen ja raakilemainen. Hush toimii kuitenkin edelleen hienosti.
Heikki Heino