Parkway Drive – Darker Still
Käsi ylös, jos pystytte saavuttamaan sen fiiliksen, joka syntyy, kun odotat suosikki bändisi levyä ja se ei olekaan tyyliltään ollenkaan sitä mitä olit kuvitellut. Moniko lähtee huutelemaan Facebookiin tai Twitteriin? Toisilla on mahdollisuus avautua levyarvostelun nimissä. Miten tuo pohjustus liittyy Parkway Driveen, kysyvät jo kärsimättömimmät. No kun tältä australialaiselta viisikolta on tottunut saamaan väkevää metalcorea Jack Russell -räksytyksellä ja luolakarhu-karjunnalla. Sellaista kunnollista. Nyt julkaisivat aikuisemman, kypsemmän ja kehittyneemmän levyn. Ei ollut tilauksessa!
Valitus seis. Käyttäydy! Kerro jo siitä levystä. Darker Still alkaa hyvin. Ground Zero ei paljasta levyn koko karvaa. Vaikka onhan tässä jo vähän sellaisia viitteitä, että tämän esittäjää uskaltaisin mennä silittämään. Ajattelin, että hakevat radiosoittoa. Ei se väärin ole. Näin teki myös Avenged Sevenfold, kun Megadethia kopioi. Ja onnistui, ilman vastalauseita. Varmaan vieläkin soi joka rock radiossa. Like Napalm on parempi, vaikka siitä tuleekin epäilyttäviä The Rolling Stones -viboja. Vielä en ole kokenut tulleeni huijatuksi, hiipivästä epäilyksestä huolimatta. Glitch ja isot kuorot. Se oli kesäkuun sinkku. Radiot hoi! Raskaasti kulkeva The Greatest Fear oli heinäkuun Parkway Drive -kappale. Oho! Kesäbiisi. Kun metalcoresta ottaa coren pois, jää metalli. Kun sitä hioo, saa vain heviä. Voisiko Metallica tehdä jotain tämän tapaista? Ihan helposti.
Darker Still on levyn eepos. Kappeleen kehittelystä pisteet. Alun flegmaattisesta laulusta otan ne pois. Metallica-viboja ei voi taaskaan välttää. Tässä on pistetty samaan biisiin San Franciscon hienoimman kaikki jutut Nothing Else Mattersista S&M:ään. Imperial Heretic on hevirockia, sitä mitä Volbeat esittää. Muistatteko Machine Headin räppikauden? If A God Can Bleed matkii sitä. Kappale sulautuu kivasti yhteen seuraavana kuultavaan Soul Bleachiin. Siihen se kiva sitten loppuikin. Jos joku suunnitelma, tai punainen lanka oli, sitä ei näy enää missään. Stranger on alle minuutin hokema. Land of the Lost on mahtipontinen, mutta näitä on kuultu Robb Flynnin bändiltä ihan tarpeeksi. Muiden ei pidä, eikä kannata yrittää kopsata. Edellisen kappaleen kanssa vähän samaa osastoa oleva raskas From the Heart of the Darkness on hyvä. Onneksi levy päättyy hyvin.
[edit: levyllä on erittäin asialliset soundit]Tero Honkasalo
no tässähän kerrottiin enemmän arvostelijan mielleyhtymisistä muihin bändeihin kuin levystä.nykypäivää kaiketi!?
Onko tässä arvostelussa ainoastaan haettu joka biisille ns.”emobiisiä” josta bändi on arvostelijaa lainaten ”matkinut” kaiken?