Rock in the City – Kerava 30.7.2022
Accept, Deep Purple ja Uriah Heep samalla kertaa. Ihan liian houkutteleva paketti ohitettavaksi. Aidosti noista kiinnosti vain ensimmäisen lavakunto, mutta muut olisivat kieltämättä kiva bonus. Olivat jo 80-luvulla konkareita. Miten kävi vanhoilta herroilta nykyään kova rock?
Uriah Heep aloitti vartin yli seitsemän. Sade loppui viisi minuuttia aiemmin. Hätäilemällä paikalle olisin kastunut. Viimeisimmältä Heep-kiekolta napattu Grazed by Heaven starttasi sekava. Bändi oli täynnä virtaa, mutta soundi puuroa. Tilanne parantui Too Scared To Runin aikana. Gypsy oli hieno. Look At Yourself on yksi bändin parhaista. Nyt ei sujunut. Mick Boxilla oli ongelmia kitaransa kanssa ja kappaleesta muodostui pitkä jami. July Morning ja Lady in Black onnistuivat. Yleisö hoilasi jälkimmäistä kuin hurmoksessa. Silti ihmettelin, kun kuulin, että yhtye oli buukattu Suomeen 13 keikalle pelkästään tänä vuonna. Easy Living ajettiin läpi kiireessä. Ammatillinen pysyy aikataulussa. Ehkä syksyllä 50-vuotiskonsertissa ei ole ongelmia, eikä kiire.
Sivulavalla soitti jotain, joka imi yleisön päälavan edestä. Siis eturiviin. Kannatti. Accept oli alusta asti kova. Zombie Apocalypsella settinsä aloittanut bändi otti heti haltuunsa sekä lavan että yleisön. Setissä oli sopivassa suhteessa tuoreita Mark Tornillon aikakauden kappaleita ja iättömiä klassikoita. Restless and Wild, Fast as a Shark ja luonnollisesti Princess of the Dawn olivat ne mieluisimmat. Soittavat ne ehkä aina. Syystä. Metal Heart osoitti, että Accept on tasan Wolf Hoffmanin bändi. Muut pääsevät esille, kun heitä tarvitaan. Hyvän ryhmän on koonnut.
Deep Purplessa oli tapahtunut. Vuodesta 1994 asti yhtyeessä soittanut Steve Morse oli jättäytynyt ensin sivuun kiertueelta ja eronnut sitten bändistä kokonaan. Hänen korvaaja on nuorehko blues-kitaristi Simon McBride. Levyillään ihan hyvä. Vaan se ei riitä Purplessa. Pitää olla joukkuepelaaja ja toisaalta on oltava taitoja haastaa ainakin kosketinsoittaja Don Airey.
Highway Star. Todellisuus iski todella kovaa. Näin Deep Purplen edellisen kerran Now What?! -kiertueella. Oliko se 2014? Konsertti oli hyvä. Niin hyvä, että totesin sen sopivan viimeiseksi. Nyt ymmärsin ajan kulumisen. Ian Gillan vapisi ja vispasi mikkiä kädessään, kun hän asteli lavalle. Pieni kauhu kävi lävitseni. Onko hän sairas? Laiha, kävelee huonommin kuin Ozzy. Ääni onneksi kulki. Ei hän pinnistellyt vanhaan malliin. Ei karjunut. Höpötteli. Puhuiko sekavia? Ehkä.
Simon soitti kovalla soundilla. Ei äänekkäällä, vaan sellaisella, joka sopii Motörheadiin. Tuntui, että hän yritti liikaa. Silloin tulee kiire. Ei anna parastaan. Don Airey kiitti ja otti tilaa. Kosketinsooloja kuultiin peräti kaksi. Kaksi uutta biisiä ja Uncommon Man. Korvat höröllä. Ei. Ei riitä Simonin tekniikka Morsen sooloihin. Piloilla. Harmi. Setti oli aika Machine Head -painotteinen. Sattumaako? Levy julkaistiin 50 vuotta sitten. When a Blind Man Cries oli Simonin ehkä tärkein testi. Miten soittaa yhden Ritchie Blackmoren hienoimmista sooloista? Kuten jo osasin odottaa. Soitti kamalasti nuotteja ilman mitään tunnetta. Piloilla. Ei jatkoon.
Setin yllätys, jos sellaisista voi enää puhua oli Blackmoren viimeiseksi Deep Purple -levyksi jääneeltä The Battle Rages Onilta napattu Anya. Sanotaan, vaikka niin että minulle ei maistu kebab.
Kun Don Airey oli saanut soolospotinsa soitettua alkoi Perfect Strangers. Ehkä suosikkini MK II:lta ja sen suomalaisen Deep Purple -klubin, jota olin perustamassa, nimikappale. Simon suurennuslasin alle. Se soittokohta biisin loppupuolella. Blackmore soitti sen majesteettisesti. Morse tyri sen aina. Ei käynyt myöskään korvaajalta. Oli runttua ja oli yritystä, mutta taikaa puuttuu. Se on tyylitaju.
Space Trucking ja sitten the riffi. Simon ja kaikki muut tiesivät, että Smoke on the Waterin alun pitää onnistua. Morselta ei sujunut. Mies valokeilaan. Hiljaisuus. Hyvin meni. Kelpasi. Mutta soolo. Ei se biisi siihen riffiin lopu.
Hush ja Ian Paice ja Roger Glover heräsivät. Jostain tuli potkua ja vanha kunnon groove. Sillä oli hyvä ajaa läpi Black Night, joka Keravan kesässä oli yllättävän pimeä. Kiitos Deep Purple kaikista näistä vuosista.
Tero Honkasalo