Deep Purple – InFinite
Ajatella, että Deep Purplen edellisestä levystä on jo neljä vuotta. Mukavan proge ja aavistuksen kimurantti Now What? palautti epäilevien fanien uskon bändiin ja ihan kivasti albumi viihtyi myös listoilla. Suomen virallisella listalla se roikkui komeat 11 viikkoa käyden ilmestymisviikollaan sijalla 8. Aika hyvin, nykyään, suht tuntemattomalta bändiltä, jonka musiikki ei todellakaan ole mitään hittikamaa.
Nyt tuota vuoden 2013 ihmettä ollaan uusimassa. Resepti on ennallaan. Bob Ezrin tuottaa ja bändi yrittää soittaa kuin live-tilanteessa. Markkinamiesten mukaan tämä on yhtyeen 70-lukuisin levy sitten Perfect Strangersin. Hetkinen, tuo oli soundeiltaan ja tyyliltään hyvinkin 80-lukuinen. No, ei välitetä tuosta. Ehkä he tarkoittivat kappaleiden rakenteita. Ja nimenomaan MK II:n konserttiversioita. Kosketin- ja kitarasooloja on runsaasti ja ne ovat jälleen kerran kekseliäitä. Ehkä kitaratontilla on hieman turhan paljon toistoa. Ei välitetä tuostakaan. Se toinenkin kitaristi lainasi itseltään. Hei mulla on harvat sormet, kyllä niiden välistä voi vähän katsoa!
Entäs se musiikki? Avausraita, reippaasti rullaava Time For Bedlam lienee kaikille faneille jo tuttu. Hyvin kulkee, paljon soitetaan. Gillan selviytyy hyvin. Eikä selviydy! Tuo on vähättelyä. Gillanin ääni toimii mainiosti. Sellaista hänen soololevyiltään tuttua letkeää ja hyväntuulista kerrontaa on aika paljon. Kuunnelkaa One Night In Vegas, niin tiedätte mitä tarkoitan. Get Me Outta Here on periaatteessa samaa osastoa, mutta kappale on levyn raskainta runnomista. Kuulivatko muutkin karjumista? Kyllä, sitä on taas mukana! Valitettavasti ihan parhaat kertosäkeet levyltä puuttuvat. Ja palkinto sille, jolle jää joku riffi päähän pyörimään. Pikku vika. Eteenpäin.
Entäs se proge? Sitä saadaan levyn hienoimmailla sävellyksellä. The Surprising on nimensä veroinen. Kappale kasvaa rauhallisen ja vähäeleisen alun jälkeen. Yhtäkkiä soitetaan itämaisia skaaloja, kikkaillaan rytmin kanssa ja pidetään hauskaa soittimilla. On siellä se kaunis suvantokohtakin. Kiitos Don ja Steve.
InFiniten alku on hyvä, mutta tekee mieli sanoa, että B-puoli on jopa parempi. Oikeastaan vain ilmava Johnny’s Band on ihan perus-Purplea. Näitä on kuultu jo. Väkevät On Top of The World ja Bird Of Prey sen sijaan nostavat jälkipuoliskon tasoa huikeasti. Harmi, että molempien loput feidataan. Varsinkin aiempi päättyy Gillanin saarnan jälkeen ihan kesken. Jotain olisi voinut keksiä. Itse en tajua miksi The Doorsin Roadhouse Blues on pitänyt ottaa levylle mukaan. Hyvin bändi siitä suoriutuu, mutta kokeilevan ja komean, joku sanoisi psykedeelisen, Birds Of Preyn jälkeen se on vähän antikliimaksi. Pienistä puutteistaan huolimatta InFinite on siis aikamoisen hyvä levy. Jos se jää yhtyeen viimeiseksi, tähän on hienoa päättää. Kiitos Ian, Ian ja Roger.
tämä arvio on vuodelta 2017
Tero Honkasalo