Deep Purple – Whoosh!
Kolmas kerta toden sanoo. Hidzi, kun mielestäni sanoi jo ensimmäisellä kerralla. Komealta kuulostavista levyistä tunnettu tuottaja Bob Ezrin on työskennellyt Deep Purplen kanssa nyt kolmella levyllä. 2013 ilmestynyt Now What?! oli erinomainen. Vuoden 2016 Infinite oli enää vain hyvä. Pelko suunnan jatkumisesta oli olemassa.
Helmikuussa ilmestynyt single Throw My Bones oli erittäin lupaava. Hyvä melodia, kivaa soittoa ja tarttuva kertosäe. Pitkästä aikaan. Toinen sinkku Man Alive jatkoi yhtä lupaavasti. Kolmas maistiainen jännällä kitara- ja kiippari -kierrolla kulkeva Nothing At All nosti rimaa ennestään. Kädet hikosivat ja kainalot kastuivat. Nyt on tulossa hyvää!
Drop the Weapon osoittaa, että musiikin tekeminen on edelleen hauskaa. Soolot ovat vinkeitä. Ian Gillan oli ennen kiljujana vertaansa vailla. Nykyään hän kunnostautuu kertojana. Hänen äänensä on edelleen tunnistettava. Itse asiassa pidän tästä soundista enemmän kuin vaikka 15 vuoden takaisesta liiasta yrittämisestä. Päivän kunnolla mennään. Se kuuluu rentoutena.
En tiedä koska, vai koskaan, Purplella on ollut taustalaulajia. Nyt on. Don Airey pianolla koristeltu, hienosti groovaava No Need to Shout hyötyy avustajista. Hammond! Step by Step, urut! Vähän sellaista Vincent Price -henkistä jännää. Paljon rauhallisemmin tosin. Don Airey loistaa tällä levyllä.
What the What rokkaa reippaasti ja raikkaasti. Gillanin soolomatsku tulee mieleen. The Long Way Round on 5:40 mitassaan levyn pisin kappale. Kappaleen imu on vastustamaton. Hyvin kulkee. Suosikkini. Ja Airey! The Power of the Moon menee jännää-osastolle. Ozzylle hyvä? Remission Possible on lyhyt Aireyn ja kitaristi Steve Morsen näytös. Se lähtee hienosti ja hiipuu sitten. Tuossa olisi aineksia pitempäänkin instrumentaaliin. Man Alive kuulostaa jo ihan tutulta. Hyvä ihminen! Koita pärjätä. Tsemii.
Sitten Deep Purple coveroi itseään. And The Address oli aikanaan ensimmäinen kappale Shades of Deep Purple -levyllä, joka on tietysti bändin ensimmäinen. Onkohan tällä joku salainen sanoma? Melkein modernilta funkilta kuulostava Dancing in My Sleep tuo kuulijan pois 60-luvulta.
Ei Whoosh! ihan Now What?! -levyn sijaa parhaana Blackmoren jälkeisen ajan Deep Purple -levynä uhkaa, mutta kyllä se mitalisijalla on. Väriä en sano vielä.
Tero Honkasalo